ohn Ortberg kirjoittaa kirjassaan "Elämä jota kaipaan" (Fontana Media, 2003) siitä, miten rukous
on usein asia, josta ihmiset kokevat syyllisyyttä. Kuvittelemme, että sen pitäisi olla helppoa ja että sen
pitäisi virrata meistä ulos ilman ponnistusta tai harjoittelua. Itse asiassa näin ei kuitenkaan ollut
edes Jeesuksen opetuslasten kohdalla. Tässä on siis läksy: rukous on opittua käyttäytymistä. Sitä voi
opetella ja harjoitella!Ortberg mainitsee, että tarvitsemme tietenkin ajan ja paikan rukouksen harjoittelemiseen, ja antaa hieman opastusta näidenkin asioiden suhteen, mutta ainakin itselleni tärkein villakoiran ydin tulee vasta niiden jälkeen. Ortberg opettaa rukoustyyliä, jota hän kutsuu "yksinkertaiseksi rukoukseksi":
siksi, että hän ei pohdi, mitä todella
tapahtuu hänen rukoillessaan.
Tässä on harjoitus avuksi rukouksen
oppimiseen ja arvioimiseen:
Varaa kolme, neljä minuuttia
rukouksen jälkeen pohtiaksesi
rukoustasi:
1. Miten rukous alkoi? Olitko tie-
toinen Jumalan läsnäolosta, vai jäikö sinulle tunne, että vain ajattelit yksiksesi?
2. Tuntuivatko jotkin osat
rukouksesta erityisen "eläviltä"?,
kun rukoilit? Oliko sinulla vahvan
vakaumuksen tai tunteiden hetkiä
rukoillessasi, ja jos oli, mitä ne
olivat? Näyttivätkö ne liikuttavan
sinua lähemmäs Jumalaa vai
kauemmas?
3. Mitä vaikeuksia kohtasit?
Tunsitko itsesi väsyneeksi tai
ikävystyneeksi tai koitko muita
asioita esteiksi? Huomasitko
mielesi vaeltelevan, ja jos niin
mihin? Mitä rukoilit, kun niin kävi?
Miten reagoit?
4. Oliko sinulla tunnetta, että sinua
kutsutaan reagoimaan tai tekemään
jotakin? Jos oli, mitä se oli?
5. Mikä oli rukouksesi "yleissävy"?
Oliko se lämmin ja rakkaudellinen?
Vaikea ja tuskallinen? Synkkä?
Lohduttava? Selkeyttävä? Epämääräinen?
Kirjoita katsauksen tulokset
muistiin, sillä se voi auttaa sinua
oppimaan rukouksistasi ajan myötä.
Ajatukset ja otteet J.Ortbergin kirjan
"Elämä jota kaipaan"sivuilta 100-104.
Takaisin
ngelma on, että mielessäni kulkee tasainen virta ajatuksia. Saanko bonukset vuoden lopussa, miten
onnistuu kokous jota minun on määrä johtaa, mitä on päivälliseksi jne, mutta mikään näistä asioista ei
tunnu hengelliseltä. Niinpä pakotan itseni rukoilemaan asioita, jotka tuntuvat jalommilta, kuten
lähetystyöntekijöitä ja maailmanrauhaa. Kaikesta huolimatta jää kuilu sen välille, minkä puolesta minun
on määrä rukoilla, ja mitä todella ajattelen.Yksinkertaisessa rukouksessa on kysymys tämän kuilun poistamisesta. Yksinkertaisessa rukouksessa rukoilen sen puolesta, mikä todella on sydämelläni, en sen puolesta minkä toivon olevan sydämelläni. Saatat ihmetellä, miten Jumalan edessä voi rukoilla niin vähäpätöisiä ja jopa itsekkäiltä tuntuvia asioita. Mikään ei kuitenkaan tapa rukousta nopeammin kuin se, että teeskentelen rukoillessani olevani jalompi kuin olen.
On aika olla rehellinen: vaelteleeko mielesi koskaan rukoillessasi? Minun mieleni vaeltelee. Minullakin oli kyllä tapana ajatella, että eräänä päivänä kykenisin rukoilemaan pitkiä aikoja keskittyneesti, mutta tähän päivään mennessä se päivä ei ole koittanut. Jokin rukoilemisessa näyttää usein työntävän mieltäni kohti eräänlaista Hengellisen Huomion Vaje -syndroomaa.
Kauan aikaa tunsin tästä syyllisyyttä. Ajattelin sen merkitsevän eräänlaista epäonnistumista. Tietenkin se joskus osoittakin tarvetta pysähtyä ja kohdistaa huomio uudelleen. Ajan kuluessa olen kuitenkin oppinut, että jos mieleni palaa palaamistaan tiettyyn aiheeseen rukouksen kuluessa, se on luultavasti osoitus siitä, että kyseinen aihe on suuri huolenaiheeni ja minun on puhuttava siitä Jumalalle.
aattaa hyvin olla, että kun mielesi vaeltelee, se vaeltaa kohti sitä, mistä sydämesi kaikkein eniten on syytä puhua
Jumalalle. Eräs ystäväni totesi minulle kerran, että on paljon parempi ajatella näitä vaelteluja rukouksen askelmerkkeinä
kuin sen esteinä.Tämä kaikki kuuluu siihen, että opimme olemaan täysin läsnä rukoillessamme. Jokainen meistä tietää, millaista on keskustella toisen kanssa, jos hänen mielensä ja ajatuksensa ovat muualla ja hän on vain fyysisesti läsnä. Näin voi helposti tapahtua myös rukouksessa. Niinpä minun on ollut opittava olemaan tietoinen Jumalasta ja puhumaan Hänen kanssaan siitä, mitä todella tapahtuu minussa rukouksen aikana.
Opin tämän keskusteluissani hengellisen ohjaajan kanssa (jota tapasin säännöllisin väliajoin pelkästään oppiakseni enemmän rukouksesta). Kirjoitin päiväkirjaan muistiin katsauksen siitä, mitä oli tapahtunut aina rukoillessani. Usein puhuessani myöhemmin hengellisen ohjaajani kanssa lausahdin jotain tällaista:
"Olin aika väsynyt rukoillessani maanantaina."
Jolloin tämä nainen kysyi: "Puhuitko Herralle siitä?"
"En."
"Olisko sinusta hyvä tehdä niin?"
"Olisi."
Tunsin itseni nöyryytetyksi oivaltaessani, miten kauan minulta oli mennyt tämän läksyn oppimiseen. Sen tiedostaminen mitä itsessäni tapahtuu rukoillessani, olinpa sitten väsynyt, ikävystynyt, innostunut tai hajamielinen, ja puhuminen sitten Jumalalle suoraan siitä, mitä tapahtuu, on saanut rukouksen tulemaan minulle paljon elävämmäksi kokemukseksi elämässäni.